Jos Tasa-arvo on Isä ja Sananvapaus on Pyhä Henki niin Demokratia on Poika. Pojan maineessa se on edelleenkin koska jokainen kunnollinen kansalainen länsimaissa haluaa suojella sitä kuin omaa lastaan; se ei ole itseisarvo toisin kuin Tasa-arvo ja Sananvapaus.
Usein perustellaan että demokratia on ”vähiten surkea poliittinen järjestelmä”, kuten Winston Churchill sanoi. Onko tällä puheella kuitenkaan perusteita? Riippuu täysin mistä suunnasta katsotaan, miten poliittisia järjestelmiä arvotetaan; demokratian arvostus lähti liikkeelle John Locken joka väitti että ”valta tulee kansalta”, ja kansahan demokratiassa sitten määrääkin. Tämä vallitseva ajattelutapa, kansan ja massojen vallantahdon tyydyttäminen, on länsimaissa poliittisen järjestelmän perusta. Toista on muualla, kuten Venäjällä jossa Timo Vihavaisen mukaan hallinto arvoitetaan asteikolla ”vahva-heikko”, eikä ”hyvä-paha”.
Demokratian tausta Euroopassa pohjautuu vahvasti kansallisvaltioihin. On nähty että on olemassa yhtenäinen kansakunta kuten ranskalaiset, saksalaiset tai ruotsalaiset, joilla on kaikilla yhteiset päämäärät, arvot ja tavoitteet. Yhdysvalloissa on sama juttu; maan perustajat ajattelivat kaikkien ihmisten tavoitteleman yksinomaan onnellisuutta, kaupanteon kautta, mikä yhdistäisi tätä etnisesti moninaista liittovaltiota. Koska tällainen yksimielisyys vallitsisi, voitaisiin yhtä hyvin luottaa siihen että massat pystyisivät ohjaamaan itseään parempaan tulevaisuuteen, hallitsijoiden ollessa vain yksilöiden oikeuksien suojelijoita, jotka luovuttavat paikkansa seuraavalle lyhyen ajan päästä.
Valitettavasti tämä kaikki on vain romantisointia. Demokratia olisi varteenotettava vaihtoehto vain täyden yhteisymmärryksen omaavassa yhteiskunnassa, mutta tämä on harhaa. Siinä vaiheessa kun yhtenäisen kansakunnan myytti romahti (siis toisen maailmansodan jälkeen), olisi pitänyt viimeistään luopua demokratiasta. Edes kommunismin yritys luoda maailmankansalaista homo sovieticusta ei toteutettu demokratian keinoin vaan puolue-eliitin toimesta. Yhdysvalloissa vaaleihin vaikuttavat suuryritysten johtajisto jotka lobbaavat kaiken tukensa ”kahden” pääpuolueen ehdokkaalle, jotka oikeasti edustavat lähes samoja mielipiteitä. Amerikkalainen media sinetöi kansalaisille todellisuuskäsityksen, jonka mukaan ei ole olemassa kuin kaksi ehdokasta vaaleissa. Eurooppa, jossa demokratian toteutus lienee kaikista lähimpänä ihannettaan, sen vaikutukset ovat olleet hyvin ristiriitaisia. Niissä maissa joissa puoluekenttä heittelehtii eniten, siis niissä joissa vaaleissa on todellisia vaihtoehtoja, tapahtuu levottomuuksia ja katkeria yhteenottoja puolueiden kannattajien välillä. Vakaampien puoluekenttien maissa puolueiden erot ovat sitten mitättömiä ja niissä tapahtuu historianlakien mukaista liikehdintää; ensimmäisenä vaalikautena hallitsevat sosiaalidemokraatit, seuraavana vuonna kokoomuslaiset, sitten keskusta jne. Kun tulee jonkun kolmesta vuoro hallita, sitä ylistetään ”muutokseksi”. Voi kurjuutta.
Lukija kysyy varmasti nyt, mitä pidän itse parhaana järjestelmänä? Noh, minä lähden yhteiskunnan merkitystä pohtiessa kokonaan eri perspektiivistä liikkeelle. Eurooppalaisen yhteiskuntarauhan turvaajaksi ei sovi Amerikasta kopioitu malli, jossa valtion rooli on tyydyttää kansalaistensa tarpeita. Valtion todellisesta tehtävästä kirjoitan myöhemmin jotain.