Vietettyäni tänä kesänä 1,5 kuukautta Saksassa, sain maistaa pienessä Marburgissa tuulahduksia ”vanhoilta hyviltä ajoilta”. Keskieurooppalaiset vanhat kaupungit, niin Marburgissa kuin Rennes’ssä, ovat peräisin vuosisatojen takaa, kauan ennen Ranskan vallankumousta ja teollistumista, ja ne tarjoavat kävijöilleen aimo annoksen ei vain porvarillisuuden, vaan myös eurooppalaisuuden hengestä. Edelleen tänä päivänä vanhoissa rakennuksissa asustaa pieniä kauppoja, kahviloita kuin ravintoloitakin joissa voi vierailessaan tuntea samalla kertaa ajan pysähtyneen sekä jatkavan eteenpäin kulkuaan. Niistä ei paista ulospäin epätoivoista kamppailua pääomasta ja ne ovat pääosin jakautuneet pienille yrityksille (vaikkakin suurilla kansainvälisillä ketjuillaan voi olla kojua kuten Rennesissä oli mm. Intersport). Kun suuryritykset syntyivät teollistumisen myötä, alkoi porvariston rappioituminen; pääomasta tuli arvo sinänsä, se mitä piti tavoitella. Sen tuloksena tänä päivänä ovat suuryritykset, tämän päivän kirkot, jotka ovat käytännössä arvostelun ulkopuolella. Juuri nämä suuryritykset sekä niiden suuri tukipylväs, Amerikan yhdysvallat, toimivat valistusajan hourailijoiden (lue: filosofien) kehittämien, ei mihinkään tosin pohjautuvien, yksityisomistusteorioiden mukaan.
Nämä pohdinnat veivät minut lähemmäksi distributistista ajattelua, josta oli kiinnostunut nuorempanakin. Kun rakennamme talousjärjestelmän, joka ei perustu mielettömään kilpailuun, mutta jossa myös kuluttajillakin on vaihtoehtoja, yhteiskunnassamme vapautuu mahdollisuus harrastaa henkevää keskustelua viimein muustakin kuin vain talousasioista. Vielä kerran, kunnia pikkuporvareille, vapaille työntekijöille!