Reilu vuosi sitten tutustuminen Nietzschen teksteihin muutti ajatteluani radikaalilla tavalla. Poimittuani kirjastosta Näin puhui Zarathustran ja luettuani Epäjumalten hämärän, aloin vähitellen ymmärtää ajattelutapani kestämättömyyden. Olin siihen asti jo pitkään murehtinut halla-aholaiseen tapaan länsimaisen kulttuurin kohtaloa, mutta Nietzschen myötä ymmärsin viimein että kaikista kannattavinta on että ihminen pyrkii rakentamaan sisäistä harmoniaa ulkoisen sijasta; näiden kahden välillä kun vallitsee iänkaikkinen ristiriita.
Ajoittaisista valaistumisjaksoistani huolimatta tuntui etten kuitenkaan täysin ymmärtänyt filosofisuuruuden todellista sanomaa. Aloin ajatella että suuruus tulee olla ihmisen lopullinen päämäärä, että kaaos on maailmankaikkeuden todellinen luonne, että minun pitäisi luoda arvoni roomalaisten 12 taulun lakien rinnalle… Tuntuu kuitenkin että olen mennyt vikaan sillä ristiriitoja on, ja paljon. Miksi Nietzsche tuomitsi ihmisoikeudet vaikka näki jokaisen ihmisen potentiaalisena dynamiittina järistellä koko maailman tapahtumia?
Vastaus olikin siinä, minkä luin hänen teoksestaan Kirjoituksia kreikkalaisista; ihmiselämä on sellaisenaan arvotonta. Kuninkaat ovat olemassa uhratakseen itsensä ja valta-asema jonka he ovat keränneet itselleen toimii sytykkeenä posahdukselle joka on entistä kovempi kuin taviksen. Nietzschen mukaan kreikkalaiset ymmärsivät tämän julmaltakin kuulostavan totuuden paremmin kuin muut ja rakensivat sen pohjalle tragedian. Tragediat omistettiin Dionysokselle, viinin ja tulemisen jumalalle joka oli tunnettu jatkuvasti uudelleen syntyvänä Zeuksen poikana, toimien samalla vanhojen hierarkioiden hävittämisen ja uusien luomisen symboolina. Kreikkalaisessa tragediassa aiheena olikin useimmiten yksilön tarkoitus kamppailla ikuista luonnonjärjestystä vastaan ollen samalla tietoinen siitä miten voimattomia he olivat kuitenkin järjestyksen ylläpitäjien, siis jumalten ja oraakkelien viisauden, rinnalla. Tämä kamppailu, jossa yksilö asetti itsensä tämän suuren järjestyksen tasaveroiseksi kilpakumppaniksi, oli Nietzschen mielestä se syy mikä teki kreikkalaisista sankareista niin ylväitä. Suurutta ei tehnyt saavutukset vaan tahto. Tämä toimi sytykkeenä aristokraattihelleeneille, jotka loivat kilpailumielisen itsensäkehittämisen ihanteen, areten, tavoitellakseen myyttisten esi-isiensä suuruutta.
Soveltaakseni tätä filosofiaa nykypäivään, minun pitää vielä kehittää ajatteluani ja psykologiaani. Siitä lisää myöhemmin.