Jatkoinpa taas traagiseen ajatteluun tutustumista. Luin myös huvikseni Bertrand Russellin mielipidettä Nietzschestä tämän suurteoksessa Länsimaisen filosofian historia, osa 2. Kuten tiesin jo ennalta, Russell tulisi tuomitsemaan saksalaisfilosofin ajattelun suuruudenhulluudeksi ja hänen analyysissään Nietzscheä kuvataan sadistiseksi, empatiakyvyttömäksi ja tuskasta nauttivaksi, Alkibiadesta ja Napoleonia jumaloivaksi invalidiksi, joka päälle päätteeksi oli vielä sovinisti ja mahdollisesti jonkin sortin antisemisti myös. Russell tuomitsee ennen kaikkea Nietzschen ennen kaikkea suurmiesten ihailusta, väittäen henkilön olevan loppujen lopuksi mielisairas megalomaani joka ei ikinä saanut kokea rakkautta.
Mutta tekeekö ”suurmieskultti” Nietzschestä todella megalomaanin? Voisi ajatella yllättävä kyllä toisin päin. Russell sivuuttaa kritiikissään kokonaan Nietzschen intohimon tragediaan, jota voidaan hyvällä syyllä pitää saksalaisfilosofin ajattelun kulmakivenä. Nietzschen vastenmielisyys kristinuskoa kohtaan johtuu ennen kaikkea siitä että tragedian asetelma käännettiin siinä ylösalaisin; kreikan sana hamartia tarkoitti alun perin ”traagista erehdystä”, jolla kuvattiin tragedian päähenkilön tekemää tietoista valintaa uhmata jumalia tai ennustusta, joka sitten päätyi sankarin tuhoutumiseen. Tämä traaginen kohtalo oli Nietzschen mielestä se mikä teki sankareista ylväitä, niin kuin taisin edellisessä tekstissäni mainita. Mutta, sitten tuli Uusi testamentti, kreikankielinen teos jossa hamartia-sanaa käytettiin merkityksessä joka nykymuodossaan tarkoittaa ”syntiä”; traagisen virheen tekeminen ei ollutkaan ylvästä vaan se oli pahuutta josta Jumala rankaisee ikuisella helvetillä. Ankaran Jumalan pelottelut helvetistä lannistivat Nietzschen mukaan intohimoiset eurooppalaiset, ”kesyttäen” heistä säyseitä koiria ylväiden susien jatkoksi. Tätä ”kesyttämistä” jatkui sukupolvelta toiselle moraali-nimisen meemin mukana; kristillistä moraalia Nietzsche nimittikin ”orjamoraaliksi” aiemman kreikkalaisten ”herramoraalille” kehittyneenä vastaparina. Orjamoraalin ylistyslauluna toimi siis Raamattu, kun taas herramoraalin vastaava oli tragedia.
Mutta mikä tässä oli sitten se ”juju” mitä Nietzsche niin kammoksui? Hän kammoksui ennen kaikkea massoja, joita hän piti mittaamattoman vaarallisina. Ja kaikkein vaarallisimmilaan massat ovat silloin kun ne pitävät yhtä, kun niillä on tavallaan yhteinen ”mieli”. Nietzschelle suuret yksilöt olivat taiteilijoita, leijonan kesyttäjiä jotka kykenivät hallitsemaan tätä hengenvaarallista asetta. Korkeakulttuuria ei olisi voinut syntyä ilman että suuret joukot oli pistetty kuriin.
Suuret yksilöt ovat myös eräällä toisella järjestyksellisen maailman vertauskuvia. Mainitsin miten tragediassa hamartian tehneet sankarit kuolivat ennen kuin he pystyivät täyttämään tarkoitustaan; tämä tavoitteen täyttämättömyys symboloi maailmanjärjestyksen pysyvyyttä joiden takaajina aristokraatit olivat. Vaikka aristokraatit olivatkin tavallisia yksilöitä korkeampia, he olivat siltikin mitättömiä kuolevaisia eivätkä kyenneet haastamaan itseään suurempia jumalia. Tämä ihmisten hierarkkisuus toimii siis eräänlaisena turvaverkkona joka estää perustuksia järkyttävän vallankumouksen syntymisen; kyseinen vallankumous jättää jäljelleen Nietzschen mielestä vain henkisen tyhjiön koska se estää uusien tragedioiden syntymisen. Se että aristokraatit itse syöstään vallasta massojen tekemässä vallankumouksessa on myös itsessään tragedia (menettäähän ihmissuuruus ”pedon” hallinnan jonkun traagisen erehdyksen seurauksena), mutta sitä ei tunnusteta massojen ja/tai kaaoksen hallitsemassa yhteiskunnassa jossa tapahtuu kulttuurin taantuminen tai pahimillaan jopa sen kuolema. Saavutuksestaan lumoutuneet massa-yksilöt ovat itse sokeita omalle mitättömyydelleen, jota he ovat peitelleet päästämällä irti yksilöllisyydestään ja liittyessään itseään suurempaan ryhmään. Aristokraatit sen sijaan ovat paljon uskollisempia todellisuudelle ja tunnistavat traagisen elämäntapansa vuoksi oman kuolevaisuutensa; heillä ei ole varaa menettää todellisuudentajuaan henkensä uhalla.
Miten on kehitys kulkenut sitten? Nietzschen mielestä täysin väärään suuntaan. Kristinuskon takia massat ovat kehittyneet yhtenäisemmiksi kuin koskaan ennen. Vaikka Raamattu heitettiin jo roskakoriin ja Jumala kuopattiin niin kristinuskon juurruttama laumavaisto elää meissä edelleen; sen vuoksi meille syntyi liberalismin, nationalismin ja kommuismin kaltaisia ihmisjoukkojen voimaan perustuvia ideologioita, jotka kaikki pyrkivät kaatamaan Euroopalle ”luonnolliset” monarkiat. Historiallisesti Nietzsche oli jo lukenut liberalismin synnyttämästä Ranskan vallankumouksesta ja siitä alkaneesta terrorista, joka loppui Napoleonin valtaannousuun. Vallankumoukset hedelmät synnyttivät kuitenkin porvarillisen yhteiskunnan, jonka talous- ja teollisuuskeskeisyyden Nietzsche tunsi itselleen vieraaksi. Hän sai myös seurata kauhistellen lyhytaikaisen Pariisin kommuunin elämänvaihetta sekä todisti miten saksalaisnationalismi sai polttoainetta hänen entisen ystävänsä, säveltäjänero Wagnerin musiikista. Kaikesta rappiokehityksestä huolimatta Nietzsche halusi nähdä myös toivoa Euroopalle ja hän uskoi että vielä oli mahdollista luoda tragedian ainekset; jumalten sijaan sankarit haastaisivat nyt massojen ylivallan. Toisin sanoen, luonnonlakien sijaan nyt ”vapaiden henkien” tulisi rikkoa moraalia.
Näin olemmekin jo päässeet esseen loppuun joka irtautui loppujenlopuksi melkoisesti alkuperäisestä Russellin analyysistä. Karkea johtopäätös on että Nietzsche oli kuin olikin suuruudenhullun vastainen; megalomaniaa hänelle edusti massojen päästäminen valtaan itsenäisten yksilöiden kustannuksella.