Samasta kirjasta josta luin Rooman rappio -teorian, kuvailtiin myös germaanista henkeä. Pääsin lukemasta vain palaa Britannian valloittaneista anglosakseista.
Anglosaksit siis tulevat kahdesta, tai oikeastaan kolmesta eri germaaniheimosta: anglit, saksit ja juutit. Heille oli vapaat kädet tulla Britanniaan kun viimeiset Rooman legioonat oli kutsuttu sieltä pääkaupunkiin pysäyttämään hullunmyllerrystä. Niinpä uudet hallitsijat tulivat nykyisen Tanskan ja Saksan väliseltä alueelta; kolme merkittävintä heimoa olivat nämä edellämainitut. Saksit olivat ilmeisesti heimoista merkittävimmät sillä heistä tuli alunperin yleisnimitys näille barbaareille. Myös kuningas Arthurin tarinoissa kuningas taistelee nimenomaan sakseja vastaan. Kaikesta huolimatta Britannian provinssia alettiin valloitusten jälkeen nimittää Englanniksi, anglien maaksi; syytä tähän ei tunneta tarkkaan.
Muiden germaaniheimojen tapaan saksit olivat ylvään soturikulttuurin edustajia ja jokaisen todellisen miehen tavoitteena oli herättää kunnioitusta heimotovereissaan ja pelonsekaista kunnioitusta muissa ihmisissä. Soturielämän raakuudesta johtuen saksit olivat kuitenkin taipuvaisia tietyllä tapaa synkkään ajatteluun, olihan kuolema jatkuvasti läsnä heidän elämässään. Tämän vastapainoksi saksien kulttuurissa arvostukseen nousi runous ja musiikki, jotka toivat ihanalla tavalla keveyttä muuten raskaaseen elämäntapaan. Filosofiaa tai tieteellistä tutkimusta saksit eivät tehneet, mutta heidän kielellään oli kirjoitusjärjestelmä. Tämä tekee vaikeaksi sen luetaanko heidät kuitenkaan barbaareihin vai ei.
Joka tapauksessa, synkkä maailmankuva oli omiaan tekemään tilaa kristinuskolle tässäkin tapauksessa. Vaikka anglosaksit olivatkin vainonneet kristittyjä tultuaan Britanniaan, he olivat erittäin suopeita kirkkoherra Augustinuksen lähettämiä lähetyssaarnaajia kohtaan ja omaksuivat katolilaisuuden aika lailla kivuttomasti. Jopa vanhan uskon papisto oli arvioiden mukaan suopea heitä kohtaan. Ennen katolilaisuutta anglosaksit rakensivat talojen sisälle ”salin”, jossa vietettiin leppoisaa seuraelämää takkatulen, musiikin ja naisten seurassa miettimättä ulkona vaanivia villipetoja.
Tämä herättää pohtimaan erityisen jälkimmäisen kohdalla, oliko germaaninen kansanluonnne perimmiltään niin itsetuhoinen että se tarvitsi kristinuskoa pelastuakseen. Vai oliko kyseessä kupla jonka ei ollut tarkoitus puhjeta vielä pitkään aikaan? Kristinuskon kupla on kuitenkin jo puhjennut. Mikä olisi ollut paras tapa asettaa sopuun antiikki ja germaaninen traditio länsimaisen kulttuurin rakentamiseksi?