57. Ymmärryksen hartaus

Mitä olisi elämänfilosofia ilman elämistä? Sitä, siis elämistä, tuli tehtyä eilen. Pitkästä aikaa ”pakollinen” sosiaalisen ilmapiirin ylläpitäminen ei tuntunut vaikealta, eikä jotenkin arkaluonteiselta kun juttelin kahden ei-luokkalaisen koulutoverin kanssa; toisen tunsin paremmin, mutta toisen kanssa en muista koskaan ennen jutelleeni. Tunsin ilmapiirin jotenkin puhdistuneen kun puheenaiheet eivät kierrelleet autoissa, viime ryyppyreissussa tai sitten jossain hassunhauskassa nettivideossa, vaan arkipäivän huippuhetkissä sekä valinnoissa. En osallistunut keskusteluun hyperaktiivisesti, mutta oli hienoa tuntea etten saanut oman puheenvuoroni jälkeen muiden ällistyneitä katseita siitä mitä olin sanonut, tai että olin ylipäätään sanonut mitään. Pinnallisemman elämäntavan viettäneiden luokkakavereitteni keskustelujen jälkeen, samoin kuin bileiden jälkipuintien jälkeen, olen tuntenut niin usein morkkista siitä miten kevytkenkäistä Suomen nuorison asenne. Tai jos sen kevytkenkäisyyden alla on mitään niin se on turhautunutta kyynisyyttä ja haihattelua kaikelle todelliselle yksilöllisyydelle. Onneksi tähänkin on olemassa poikkeuksia eivätkä kaikki tässä maassa välttämättä pidä hulluna ihmistä joka ex tempore alkaa puhua tuntemattomien kanssa. Ehkä jopa itse uskaltaudun joskus harrastamaan sitä. Onneksi olen kuitenkin saanut itsestäni edes osan niistä myrkyistä pois, mitä Suomen yleinen ilmapiiri on minuun tartuttanut.

Totuus on siis, en olekaan puhtaasti introvertti.

Kategoria(t): Avautumiset, Sosiaaliset suhteet, Suomi, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *