Tove Janssonin Muumit, joista on tehty niin sarjakuvia, kirjoja, elokuvia kuin TV-sarja, on eittämättä koko suomalaisen kulttuurin suurin saavutus Sibeliuksen musiikin jälkeen. Jokainen ajattelemaan kykenevä suomalaisnuori, jonka lapsuus ajoittuu 90-luvulle, ei kyseenalaista tätä; Muumit ovat heille yhtä kuin lapsuus. Paitsi että sarja on äärimmäisen viaton niin se on myös hyvin opettavainen. Puhtaan pinnan ja stereotyyppisten hahmojen takaa paljastuu suurta viisautta ja siinä tarjoillaan käsiteltäväksi monta erilaista perspektiiviä. Se ei käsittele myös pelkästään yleismaailmallisia totuuksia vaan toimii samalla kevyenä yhteiskunnallisen kritiikin antajana. Toinen kritisoitu asia on teollisuus ja Muumit ovat lähes synonyymi kaikelle luonnon kanssa tasapainossa elämiselle (vaikkakin esim. Piisamirotan kohtalosta voi olla montaa mieltä).
Tärkein opetus Muumeissa on kuitenkin opetus roolituksesta. Ihmisryhmillä ei ole omaa roolia vaan jokaisella yksilöllä. Yllättävää kyllä, myöskään tasa-arvoa ei ole olemassa Muumien maailmassa, josta puuttuu kokonaan universaalit säännöt määrävä auktoriteetti. Yksilön arvostus on täysin riippuvainen kanssahenkilöistä, mikä tekee mm. Möröstä traagisen hahmon.
Muumien suurimpana etuna ”sukulaissielu”sarjaansa Nalle Puhiin on ”todellisuuden” ja ”fiktion” selvempi erottelu toisistaan. Nalle Puhissa jokainen suurempi seikkailu, jonka Nalle Puh kumppaneineen kokee, on loppujen lopuksi mielikuvitusta. Seikkailut joita Muumit kokevat ovat sen sijaan aitoja. Vaikka fiktion kuvaaminen fiktiossa on tavallaan aidompaa kuin ”faktan” kokeminen fiktiossa, tämä päällekkäisyys todellisuudessa syö Nalle Puhissa olevaa sanomaa; perimmäinen sanoma tässä sarjassa on näpäyttää aikuisia lasten fiksuudesta mikä tapahtuu todellisuuden rajat ylittävän Risto Reippaan hahmossa. Muumeissa, joissa todellisuutta ei olla jaettu platonismin mukaisesti, sanoma on helpompi ymmärtää kun tietää etteivät Muumilaakso ole pelkkä pikkulapsen kuvittelema satumaailma itse tarinassa.