Huomisen ylppäreiden vuoksi voisin laittaa kertauksena kommunismin historiasta. Tutkiskelin aiemmin tänään kirjastossa naisen asemaa antiikissa, ja tietäessäni millainen asennoituminen yhteiskunnan ”kehitykseen” ylioppilaslautakunnalla on, on käytännössä pakko lukea huonompien ryhmien historiasta. Mikä olisi luontevampaa kuin kommunismi.
Kommunismin ideana on siis Marxin materialistinen historiankäsitys. Ihmiskunnan todellisuus on kahden luokan välistä kamppailua resursseista; näitä osapuolia ovat sortaja ja sorrettu. Kamppailu on sinällään yhteensovittamaton ja se päättyy joko siihen kun molemmat luokat tuhoutuvat tai sorretut tekevät vallankumouksen sortajia vastaan. Marx päätyy puolustamaan näistä vaihtoehdoista jälkimmäistä, sillä se on hänen mukaansa ”kehitystä”. Jokainen vallankumous on Marxin mielestä askel kohti täydellistä yhteiskuntaa, kommunismia, jossa luokkaristiriidat loppuvat ja historia ikäänkuin päättyy. Sen jälkeen kun Rooman yhteiskuntajärjestys, patriisien ja plebeijien ristiriita, romahti kansainvaellusten jälkeen, on Euroopassa kehittynyt kolme historian kaarta: feodalistinen, kapitalistinen ja sosialistinen. Marx kuvaa sitä miten feodalismi päättyi porvariston tekemään vallankumoukseen aateliston kustannuksella Ranskassa 1789 ja nyt elämme vuorostaan yhteiskunnassa jossa porvaristo sortaa työväenluokkaa, jonka pitäisi tehdä vallankumous ja perustaa sosialistinen työväenvaltio, jota alettaisiin pikkuhiljaa kehittää kommunistiseksi yhteiskunnaksi. Ainoa sosialistinen vallankumous, jonka Marx itse todisti omin silmin aikanaan, oli lyhytaikainen Pariisin kommuuni keväällä 1871, ennen kuin se kukistettiin verisesti.
Oli Marxin teorioista mitä mieltä tahansa, hänen vaikutusvaltansa maailman historiaan on kiistaton. Ensimmäinen merkittävä Marxilaisuuden tulkki oli Lenin, joka kehitti sitä eteenpäin lisäten sinne ajatukset kansojen itsemääräämisoikeudesta ja imperialismista kapitalismin korkeimpana asteena. Marx itse kannatti imperialismia, jonka hän näki tehokkaana keinona levittää vallankumousta Euroopasta nopealla tahdilla siirtomaihin ympäri maailmaa. Imperialismia kritisoiva marxismi-leninismi nousi Lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917 kaikkien kommunististen liikeiden doktriiniksi, joskin sen voidaan katsoa jakautuneen myös pienempiinkin haaroihin kuten stalinismiin, trotskilaisuuteen, maolaisuuteen ja Juche-aatteeseen. Leninin kuoltua Neuvostoliiton johtajaksi nousseen Stalinin ajatus ”sosialismista yhdessä maassa” nousi marxismi-leninismin ”oikeaoppiseksi tulkinnaksi” vaikka se poikkesi jo huomattavasti Marxin alkuperäisistä ajatuksista. Neuvostoliiton tuomittua Stalinin terrorin miehen kuoleman jälkeen ja aloitettua ”rauhanomaisen rinnakkaiselonpolitiikan” lännen kanssa, Maon Kiinan ja Enver Hoxhan Albanian katsottiin jatkaneen ”oikeaoppisen sosialismin” kehittämistä kunnes Maon kuoleman jälkeen Deng Xiaoping aloitti kapitalistiset talousuudistukset 1970-luvulla. Hoxhan kuoltua todellisen sosialismin toteuttamisen katsotaan loppuneen. Kommunistista yhteiskuntaa ei yksikään reaalisosialismia toteuttanut valtio koskaan saavuttanut eikä luultavasti tulekaan saavuttamaan.
Kysymys kuuluukin, mihin sosialismin kehitys romahti? Taloustieteilijät ja antropologit ovat tähän esittäneet monia syitä, mutta ensiksi aion käsitellä ideologista puolta ja sitä mikä on ”oikeaoppista” marxilaisuutta. Marxilaisuuden kehityksessä ongelmallista on se että Marxin omista ajatuksista alettiin luisua Leninin tulkintojen myötä. Osin tähän syynä olivat ihan realiteetit, sillä vastoin Marxin omaa luuloa kapitalistisissa valtioissa syntyi sosiaalidemokratia, joka tuki työläisten oikeuksia laillisin keinoin ja teki näin Marxin lauseesta ”proletariaatilla ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa” mitättömäksi. Mahdollisesti juuri tästä syystä Lenin toi mukaan tehtäväänsä imperialismikritiikin, koska kaikkia maailman valtioita ei yhdistänyt enää sortava yläluokka, vaan jotkut valtiot itse olivat globaalilla mittapuulla tätä kyseistä eliittiä. Näin nationalismi tarttui mukaan sosialismin kehitykseen ihan kuin huomaamatta ja syntyi marxismi-leninismi.
Toinen vaihe, jossa realiteetti löi ideologiaan säröjä, tapahtui Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Vastoin Leninin odotuksia vallankumous ei ottanut purjeita Venäjän ulkopuolella kun mm. Baijerin ja Unkarin neuvostotasavallat kukistettiin; valtiosta toiseen leviävän maailmanlaajuisen vallankumouksen ajatus oli erittäin olennainen osa Marxin alkuperäistä teoriaa. Käytännön syistä johtuen machiavellistinen puoluepoliitikko Stalin vaati että vallankumouksen turhanpäiväinen odottelu jätetään siihen ja Neuvostoliittoa ryhdytään kehittämään muiden marxilaisuuden oppien mukaisesti eteenpäin kohti kommunismia. Lenin oli itse luultavasti ajatellut että Neuvostoliitosta piti tulla kaikkien vallankumouksen kokeneiden uusien työväenvaltioiden liittouma, jossa kansat elivät tasa-arvoisessa harmoniassa keskenään – siksi maan nimeksi tuli Neuvostoliitto eikä Venäjä –, mutta Stalin päätti ottaa raskaammat keinot käyttöön kuin mitä Lenin oli itse toivonut keltään. Toisin kuin Lenin, Stalin näki Neuvostoliiton Venäjän keisarikunnan luonnollisena jatkumona, mutta kehitysasteeltaan korkeampana kuin edeltäjänsä. Isä Aurinkoinen rakensi itsestään, samoin kuin edeltäjästään Leninistä, Machiavellin oppien mukaisesti kuvan uudenlaisena tsaarina jota kansan tuli pelätä ja rakastaa yhtäaikaa. Hän jatkoi siitä mihin tsaari jäi yhtenäistämispolitiikassaan, vieden kuitenkin politiikan aivan uudelle tasolle toteutettuaan vähemmistöjen väestönsiirtoja, tuhansia poliittisia murhia yhteiskunnan jokaisella tasolla ja aloittipa jopa maaorjuuden uudestaan kolhoosijärjestelmällä. Raskaan teollisuuden kehittäminen ja yhteiskunnallisen ajattelun raaka yksipuolistaminen lienivät huomattavimmat erot tsaarinaikaan nähden.
Neuvostoliiton voittoon päättyneen toisen maailmansodan jälkeen miehitetyssä Itä-Euroopassa jatkettiin Stalinin mallin mukaisesti sosialismin kehittämistä yhdessä maassa sen sijaan että valtioista olisi muodostettu liittovaltioon kuuluneita neuvostotasavaltoja. Stalin luultavasti ymmärsi että Itä-Euroopan täydellinen valloittaminen olisi ollut ristiriidassa fasismin vastaisen sodan idean kanssa ja hän tyytyi siirtämään Neuvostoliiton rajat suunnilleen entisen tsaarin Venäjän rajoille ennen ensimmäistä maailmansotaa. Heti sodan jälkeen Stalin luopui yhteistyöstä kapitalististen maiden kanssa ja aloitti kylmän sodan vastakkainasettelun lännen kanssa. Optimistit ovat yrittäneet nähdä tämän vastakkainasettelun synnyttämisen luontevana kapitalismin vastaisen taistelun jatkona vaarallisemman uhan eli fasismin kukistuttua, mutta todellisuudessa kyseessä lienee ollut ainakin osittain Neuvostoliiton, ei niinkään kommunismin aatteen, uuden supervalta-aseman turvaamisesta mistä kielii se että maa hankki niin nopeasti ydinaseen. Kommunismi toimi tässä tapauksessa välineenä jolla Neuvostoliitto pystyi hankkimaan kansakuntia omaan vaikutuspiiriinsä Yhdysvaltojen kustannuksella. Lisäksi on hyvä muistaa miten Stalin antoi Suomen säilyttää länsimaisen demokratian mallin maassaan sillä ehdolla, että tämä tukee Neuvostoliittoa Länsi-Saksan mahdollisen uuden hyökkäyksen sattuessa.
Stalinin kuoleman jälkeen valtaan noussut Hruštšov käynnisti vuonna 1955 ns. destalinisaation jonka laajat kommunistipiirit tuomitsivat sitten revisionismiksi. Hruštšov ei paitsi tuominnut Stalinin terroria, vaan myös ilmoitti halustaan rakentaa kapitalismin ja sosialismin rauhallista yhteiseloa, joka tarkoittaisi ettei maailmanvallankumousta pyrittäisi levittämään aseellisin voimin; kapitalismin ja sosialismin välisen kilpailun tulisi päätyä jälkimmäisen voittoon ideologisen ja taloudellisen kilpajuoksun kautta. Onkin perusteltua sanoa että kommunismin kohtaloksi tuli suoran sotilaallisen yhteenoton vaihtuminen taloudelliseksi kilpailuksi; suunnitelmatalous ei tulisi korvaamaan markkinataloutta sen vuoksi koska se oli parempi, vaan koska se oli marxilaisten mielestä oikeudenmukaisempi. Tärkein syy suoran sotilaallisen yhteenoton puuttumiselle olivat tietenkin ydinaseet, joiden uhka koko maapallolle ymmärrettiin hyvin poliitikkojen toimesta. Kuuban kriisi osoitti että jos supervaltojen välit olisivat menneet tarpeeksi huonoon kuntoon niin ydinsota olisi ollut täysin mahdollinen; uuden jääkauden alettua ei itse proletariaattikaan voisi juhlia kapitalismin kukistumista työväenluokan voittona. Tämän vuoksi voidaan sanoa että maailmanvallankumouksen epäonnistuminen sinetöi lopulta sen ettei kommunistista yhteiskuntaa koskaan syntyisi. Tilalle tuli nykyinen kaksinaismoralistinen, nationalismiin taipuisa ”imperialisminvastainen” vasemmistolaisuus joka ei muuta osaa tehdä kuin ylistää kaikkia Yhdysvaltain vastustajia oli niiden köyhälistöllä miten huonot olot hyvänsä.
Vaikka sosialismi on jo kuopattu, ajatus dialektisesta historiankäsityksestä ei ole kadonnut vielä Suomessakaan. Täällä on yhteiskuntaluokkien välisten ristiriitojen sijasta nousseet esille kansanryhmien väliset ristiriidat. Eniten julkisuudessa ”sorrettuina” ryhminä esiintyvät naiset, maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöt, joiden ongelmia ei tosin ratkaista vallankumouksilla vaan Hegelin absoluuttisen idealismin mukaisen synteesin avulla: ristiriita loppuu kun sortaja tunnustaa että hänen oma ajattelunsa tavalla tai toisella väärin, minkä jälkeen ongelma ratkeaa lainsäädännön kautta. Tavoitteena on feministien haaveilema yhteiskunta jossa jokainen voi toteuttaa itseään sukupuolesta riippumatta. Tämä utopia kuulostaa tietyllä tapaa ihan mukavalta, mutta ongelma on siinä että tämä ”historian päättävä” yhteiskuntarakennelma ei sekään kestä ikuisesti. Syynä on se että tämäkin järjestelmä sortaa ihmisiä, tällä kertaa vahvoja ihmisiä joiden tavoite on nousta kaikkien muiden yläpuolelle. Feministien haaveilemassa maailmassa kukaan ei voisi olla toista parempi. Kuulostaako yhtäkkiä todella julmalta yhteiskunnalta?