Alunperin Nietzschen traagisen filosofian ideana oli palauttaa apollonisen ja dionyysisen elementin tasapaino; hän näki länsimaisessa kulttuurissa olevan vain apolloniset tyhjät kuoret vailla dionyysistä pohjaa, jolle se oli rakentunut. Dionyysisen luonnon rapauttaja ja sitä kautta tragedian tuhoaja oli Sokrates, joka kyseenalaisti helleenien hyve-käsitteen, vaikutti sitä kautta Euripideen ja ajoi näin draaman jaloimman muodon perikatoon. Kristinusko oli tämän rappion huipentuma joka koitui Rooman valtakunnan tuhoajaksi. Keskittyessään filosofiassaan kulttuurin elvyttäämiseen hegeliläisen vaikutuksen alaisena, Nietzsche näki ystävässään Richard Wagnerissa keinon tragedian ja saksalaisen kulttuurin uudelleennousuun; Tristan ja Isolde oli Nietzschelle vaikuttama oopperakokemus.
Tilanne muuttui kun Nietzsche löysi Wagnerista toisen puolen. Nähtyään tämän myöhemmän teoksen Parsifalin ja havaittuaan Wagnerin olleen myös täysin mukana saksalaisnationalistisessa hurmiossa, Nietzsche koki säveltäjäystävänsä olleen todellisuudessa ”petturi”, joka salaa myrkytti kuunteilijoita ja katselijoita kristillisyydellä teostensa kautta. Kun edes Wagner ei kyennyt vapautumaan kristinuskon orjan kahleista, Nietzsche näki länsimaisella kulttuurilla olevan vain yksi mahdollinen suunta: alaspäin. Vain totaalinen arvojen tuhoaminen voisi liuottaa kristinuskon lopullisesti pois eurooppalaisesta ajattelusta.
Nietzschen ajattelun nerokkuus paljastuu siinä että hän siirtää Schopenhauerin ajattelussa olevan ihmisen sisäisen pessimismin kokonaan historialliseen kehitykseen. Hän näkee että ihmisillä ei ole mitään syytä vaipua ympärillään olevan dekadenssin mukana rappion syövereihin, vaan he voivat elää omien arvojensa, todellisen luontonsa mukaisesti. Jumala on kuollut, hän ei enää voi tuomita yksilöä teoistaan joko Taivaaseen tai Helvettiin, vain tällä elämällä on enää merkitystä. Niitä, jotka kykenevät ymmärtämään tämän, Nietzsche kutsuu ”vapaiksi hengiksi”. Vapaa henki on eräänlainen buddhan käänteisversio, sillä hän saavuttaa onnen lopettamalla tuntemasta myötätuntoa pessimistejä sekä muita ankeamielisiä ja kaunaisia kohtaan. Myötätunnon lopettaminen saa aikaan tietenkin sen, että vapaat henget eivät ole paitsi iloisia tanssahtelijoita vaan myös tarpeentullen erittäin julmia. Vapaiden henkien elämä kulkee läpi tuskan ja muiden äärimmäisten karmeiden kokemusten läpi, mutta he osaavat silti kääntää kaiken kokemansa iloksi ja muuksi positiiviseksi.
Parhaimmassa tapauksessa vapaat henget eivät tuomitse yhtäkään hetkeä elämästään ja hyväksyvät sen kokonaan, tapahtuipa sama elämä heille loputtoman monta kertaa uudestaan. He näkevät itsensä näyttelijänä upeassa tragediassa, jonka käsikirjoittajalla ei ole mielikuvituksessaan muita rajoja kuin taivas. Tragediat, joita heidän elämistään kirjoitetaan, tulevat toimimaan pohjana tuleville sukupolville; ne tulevat olemaan täytteenä nihilismin tyhjentämälle maapallolle ja toimivat inspiraatioina jälkeläisillemme kuten Homeroksen runot antiikin kreikkalaisille. Kaikkien suurimpiin saavutuksiin pystyneitä pidetään ihmislajin ylittäneinä, yli-ihmisinä. He ovat maailman uusi tarkoitus Nietzsche omissa visioissa.