Deviantartin isojehu, techgnotic, kirjoitti joku aika sitten blogiinsa aiheesta ja teemasta ”kiitollisuus”. Hän haastoi minut tekstillään kiitettävään aivojumppaan ja päädyin pohtimaan sitä miten suuri merkitys kiittämisellä on.
Kiitollisuudenvelka itsessään on karmea asia – velkavankeus tukahduttaa ihmisiä oli kyse sitten hyvästä teosta tai rahasta. Kiitos-sana on kuitenkin aivan oma lukunsa, sillä parhaassa tapauksessa sillä voidaan välttää velkavankeus kokonaan. Miksi kuitenkin maailma, tai pelkästään Deviantart, toimii tänk juun hokemisella?
Techgnotic perustaa kaiken ihmisten vuorovaikutukseen ja hän toitottaa jatkuvalla ilotulituksella sitä, miten kauniit sanat voivat pelastaa ihmisen jos toisenkin päivän. Kaunis ajatus, mutta homma toimii myös päinvastoin – rumat sanat ajavat luovan yksilön depressioon. Kaiken perustaminen vuorovaikutukseen on uhkarohkeaa, koska se voi toisaalta kannustaa taiteilijan jatkamaan työtään, mutta toisaalta lopettamaan työnteon kun näkee ettei kukaan arvosta tuotoksia. Tämä on kuitenkin tiedossa ja siksi sivistyneet pyrkivät aina antamaan ”rakentavaa kritiikkiä”, joka perustuu suorien sanojen kiertelylle ja empaattisuuden osoittamiselle. Tässä kohden paljastuu ongelma, joka lepäää kulttuurimme perusrakenteissa: arvostamme puhetaitoa yli kaiken. Kun puhutaan puhetaidosta, tarkoitetaan käytännössä oikeita sanoja oikeilla painotuksilla, mutta se pointti, jos sellaista on, jää aina sinne taka-alalle. Tämän takia suomalaiset laukovat aina kaunopuhujille ”puhu suoraan”, vaikka kaunopuhuja olisi sanonutkin sitä koko ajan, mutta halusi puhtaasti tyyliseikkojen vuoksi valita siihen ylevämmät termit.
Mitä eroa on sitten tällä ylevällä kaunopuheella ja rakentavalla kritiikillä? Rakentava kriitikikko laskeutuu taiteilijan tasolle; kaunopuhuja käyttää huoliteltua kieltä, mutta hänen puheestaan paistaa aina tarpeentullen ylenkatsominen arvostelun kohteeseen nähden. Jälkimmäinen tyyli ei nykymaailmassa taida olla enää kovinkaan mahdollista, ilman että äänensä ylivoimaisesti esiin saavat massaihmiset alkavat kirkua raivosta. ”Snobi!” ”Rasisti!” ”Seksisti!” ”Elitisti!” ”Patavanhoillinen!” ”Trolli!” ”Kusipää!” Noilla nimikkeillä häntä kutsuttaisiin. Eikä toivoa ole lähelläkään niin kauan kun amerikkalaisuuden pandemia jatkaa leviämistään.
Ps. Lisättäköön vielä se että harrastan kiittämistä, vaikkakin lähinnä tavan vuoksi. Se toimii mukavana vastalääkkeenä Suomen kaltaiseen masentuneiden valtakuntaan. Kiittäminen on minun kohdallani kaikkea muuta kuin merkki nöyryydestä, se on pikemminkin lähes tarkoitukseton sanavalinta, joka vain kuulostaa kivalta. On mukava käyttää valtaa ihmisiin siten että toimin ennemmin energianjakajana kuin verenimijänä.