111. Ihmisten uusista puolista

Voisin pyhittää itsenäisyyden päivän postauksen suomalaisuudelle, mutta taidankin pohtia arkipäiväisemmistä kokemuksista. Pari päivää sitten vierailin Studia-messuilla etsimässä informaatiota Saksassa opiskeluun viime vuoden tapaan. Häpeäkseni päädyin keskustelemaan saksalaisten kanssa asiasta englanniksi, vaikka olin hionut omia saksan taitojani jo pidempään. Syynä oli kai se että oma kielitaitoni muuttui täysin hyödyttömäksi valtavan ihmismassan keskuudessa, enkä halunnut tuhlata arvokasta aikaa sönköttämällä siansaksaa jota syntyperäisillä saksalaisilla kestäisi hetki yrittää ymmärtää. Voin ymmärtää lukea der Spiegeliä, mutta en nähtävästi keskustella.

Tämä ei ollut kuitenkaan se pointti jota yritin hakea. Sen sijaan se on se, miten ihmiset, joiden kanssa olen koulussa tuskin jutellutkaan, moikkaavat meikäläistä avoimin mielin kun satun tulemaan heitä vastaan. Yksi näistä oli oma luokkatoverini, tyttö jonka luulin yhä olevan jonkinlaisessa varautuneessa tilassa minun suhteeni erään viime syksynä sattuneen incidentin vuoksi. Hän oli aina koulussa (käytännössä ainoa paikka jossa ikinä tapaamme) väsyneen ja masentuneen oloinen sekä paikoitellen minuakin hiljaisempi, omaten turhankin usein ”bringt mich jetzt um” -ilmeen. Sitten kun tapasimme tuolla, kaikki oli ihan toisin ja näytti ettei meidän välissä olisi ikinä ollutkaan mitään näkymätöntä muuria; hän jutteli avoimesti ja jopa hymyilikin vähän – asioita, joita en olisi ikinä uskovani kokevan häneltä. Mietinpä vain onko koululla jotain tekemistä tämän kanssa. Olimme molemmat tilaisuudessa jossa puheenaiheena on kerrankin muutakin kuin viime viikonlopun ryyppyreissut. Vaikka ihmistungos Messukeskuksessa oli samoinkuvaamattoman ahdistava, on pakko myöntää että sillä oli oma puhdistava vaikutuksensa. Tilaisuus, jossa näkyy muitakin persoonia kuin vain koulut perseen alle vetäneitä jotka hukuttavat angstinsa viinaan ja kännisiin lutkiin. Tämä sai minut kyseenalaistamaan lopulisesti sen, liikunko ollenkaan oikeissa piireissä. Olen toki pohtinut sitä ennenkin, mutta tämä oli ikäänkuin viimeinen pisara sille. Elämässä passiivisesti (olut)virran mukana liikkuvat ihmiset näyttäisivät olevan minulle myrkkyä joka aiheuttaa laiskistuista ja levittävän katkeruuden tunnetta. Alan vähitellen ymmärtämään tätä aimmin mainitsemaani tyttöä. – vasta nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Ennen kuin lopullinen irtiotto tulee, on toki pakko käydä vielä abiristeilyllä. Vaikka myrkyllisyys nousee ties kuinka moneen promilleen tuolloin, lienee se sen arvoista. Alkoholin kanssa nautitut hetket ovat kuitenkin olleet käytännössä aina ne hauskimmat, mitä on ollut näiden jätkien kanssa. Siitä ei ole ollut epäilystäkään. Nyt kun tiemme kevään jälkeen erkanevat, toivon kuitenkin että löytäisin porukan joka osaa nauttia illasta, vaikka joisikin kymmenen sijasta vain yhden tuopin.

Kategoria(t): Avautumiset, Esseet, Yleinen Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *