124. Kadotettu minä

Jälleen uusien kotibileiden jälkeen mieleen hiipii kysymys – mitä tapahtui? Ei sillä etten muistaisi, vaan siksi etten tiedä. En ollut oma itseni viime yönä. Olin kuin pelokas nurkkaanajettu kissanpentu, jolta oli riistetty mahdollisuus olla pelottava leijona. Miksi? Muutuin itsevarmasta omantahdonvaltiaasta massasieluiseksi lampaaksi, joka sai lohdutuspalkinnoksi bensarahaa ja olemattoman paksun patjan kahden tunnin yöunia varten.

Hengitinkö sisään liikaa sisällä ollutta, alkoholin tuoksuista dekadenssin ilmaa? Vai otinko alkoholia kuitenkin liian vähän? Meninkö sisälle väärään aikaan? Luisuinko kuin jonkun erikoisen painovoimalain määräysten mukaisesti noudattamaan edelläannettuja show-miehen kaavoja, sen sijaan että olisin ollut – minä?

Tämä sama vanha kaava tuntuu toistuva joka kerta. Jostain käsittämättömästä syystä menestys on varminta silloin, kun sitä ei aseta tavoitteeksi itsessään. Pitää seurata varsinaista tavoitetta – joko se on kaverin synttäreiden juhliminen, tai autokoulun suorittaminen, tai mitä ikinä. Pitää ajatella seuraavaa palaa, ei koskaan valmiiksi koottua palapeliä.

Jospa se on näin: palapelin ajatteleminen johtaa suorituspaineisiin, ja vie kyvyn nauttia elämän suurista ja pienistä yllätyksistä. Rationaalisuus on yksi suuri tragedia, joka on tuomittu epäonnistumaan syntyessään.

Kategoria(t): Elämä, Metafysiikka, Miehet & Naiset, Sosiaaliset suhteet, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *