Mikä tekee nykyihmiselle klassisesta musiikista niin vastenmielisen? Miksi se ei voita itselleen kuulijoita minun sukupolveni keskuudessa? Näitä kysymyksiä olen silloin tällöin pohtinut ja epäilen löytäneeni tähän vastauksen.
Ongelma on esitysmuodossa. Klassinen musiikki syntyi hoveissa, jossa arvokkaastikäyttäytyvä aatelisto osoitti kunnioitusta musiikille katsomalla orkesterin/kuoron esitystä kuin tämänpäivän tavallinen pulliainen katselee elokuvia teatterissa. Musiikin hienous oli siis vaivannäössä jota piti esitellä arvovaltaisille katsojille – elävän musiikin sijasta esiteltiin kapellimestarin taitoja johtaa satojen soittimien laumaa viuluista pasuunoihin ja triangeleista pianoihin. Tätä kaikkea katsottiin, mutta siihen ei pystytty todella eläytymään; ei edes silloin kun musiikkia soitettiin hovitanssien yhteydessä.
Kansanmusiikin kanssa on ollut toisin. Siihen on liittynyt aina musiikin, tanssin ja kevyen sekä viattoman ilon ilmaiseminen – musiikki oli alisteinen hauskanpidolle. Hoveissa näin ei ollut, vaan musiikki oli todellakin muodollista koreografiaa jonka vuoksi nähtiin paljon vaivaa. Ei ilon vuoksi tule nähdä vaivaa, vaan se syntyy spontaanisesti. 1900-luvulla syntyneet popyhtyeet ja -artistit ovat jatkaneet tällä vulgaarilla linjalla, vaikka he ovatkin syrjäyttäneet klassiset säveltäjät viihdemaailman eliittinä. Siihen liittyy heidän hallitsematon käyttäytymisensä lavalla ja boheemi elämäntyyli, jota ei olisi voinut kuvitella esimerkiksi Bachin tai Händelin harrastaneen.
Ongelma liittyy myös siihen, että aristokraattisuus ei ole tänäpäivänä arvostettua – sille onkin annettu pilkkanimitys ”snobimaisuus”. Tai, on aristokraattisuutta toki tänäkin päivänä, mutta siihen ei liity koreilu tai asemastaan ylpeily, vaan se on lähinnä ylvästä puhetapaa ja kykyä hyppiä eri käytöskoodien välillä. Samalla vasemmistopropagandistien vuosikymmeniä kestänyt evankelointi liityen mm. siirtomaiden vapautumiseen ja mustien kansalaisoikeuksien palauttamiseen USA:ssa on johtanut muunrotuisten nuorten ajautumiseen afrikkalaisvaikutteisten musiikkityylien kannattajiksi. Traagista, että niin monet näistä tyyleistä, pahimpana esimerkkinä hiphop, ovat syntyneet katkeruuden mädättämien slummilaisten keskuudessa – ja ”musiikillaan” he ovat levittäneet sairautta eteenpäin maailmanlaajuisesti.
Musiikin tulevaisuus lepää siis ennen kaikkea vapaassa tanssissa. Jos klassisen musiikin esitys jää teatterinäytäntöjen tasolle, se tulee tulevaisuudessa kuivumaan pois kuin vesilätäkkö aavikolla – ja koneiden valtakausi alkaa.