137. Voltairelainen monarkisti?

Voltaire lienee kaikista viisain valistusajan ajattelija. Hänen kykynsä toimia sekä liberaalina että demokratian vastustajana on eräs ainutlaatuisimmista yhdistelmistä länsimaisen ajattelun kirjossa. En ole hänen ajattelustaan lukenut sen tarkemmin muuten kuin välikäsien kautta, mutta hänen lausahduksensa ”Olen mieluummin yhden leijonan kuin sadan rotan hallitsema” kuvastaa olennaisesti hänen yleistä suhtautumistaan kansanvaltaan.

Kun olen tarkemmin asiaa miettinyt, monarkia tuntuu viime kädessä kaikista järkevimmältä hallintomuodolta. Kuningasvalta ei ole paitsi ”hohdokkaampi” kuin jotenkin vaisu ja karu presidenttijohtoinen tasavalta, vaan sillä on myös faktapohjaisia perusteita oikeutukselleen. Tärkein peruste on jatkuvuus – argumentti, joka on viime kädessä tärkein puolustus monarkialle; demokratian haittana on sen suurimpana vahvuutena pidetty seikka, eli vallanvaihdokset. Vallanvaihdokset tapahtuvat liian usein, jotta maassa voisi tapahtua mitään pitkäjänteistä poliittista kehitystä tiettyyn suuntaan. Demokratia on myös moninpaikoin liian hidas eikä kriisitilanteita voida todellakaan ryhtyä ratkaisemaan pistämällä pari täysistuntoa ja niiden päälle äänestyksiä pystyyn, ratkaisut on yksinkertaisesti tehtävä välillä HETI. Oli ratkaisu mikä tahansa, se on aina parempi kuin tyhjäämään junnaamaan jääminen.

Mikä erottaa sitten monarkian diktatuurista? Toisin kuin usein luullaan, diktatuurit perustuvat aina viime kädessä vahvaan valtakoneistoon ”suuren johtajan” takana – koneisto voi olla puolue, armeija, talouseliitti tai muu aatelisto/eliitti. Diktaattorit ovat käytännössä aina keulakuvia joilla todellista valtaa pitävälle organisaatiolle annetaan ihmiskasvot, mutta toki diktaattorilla itsellään on myös usein lopullinen päätösvalta suuria linjoja vedettäessä ja jopa siitä päätettäessä, kuka on missäkin asemasa organisaatiossa. Vanhan monarkian ongelmat piilivät juuri vahvan yläluokan kehittymisessä – hallitsijat vieraantuivat kansasta koska he kuluttivat aikansa seurustellen muiden kansasta vieraantuneiden, mutta vähäarvoisempien, ruhtinaiden kanssa. Toinen ongelma oli Euroopan hoveissa vallinnut sisäsiittoisuus, mikä tuotti aina tietyin aikavälein tasapainottomia kruununperillisiä kun ylpeät hallitsijat eivät voineet naida muita kuin vertaisiaan, joita ei ollut käytännössä muita kuin heidän serkkunsa jos sisaruksia ei lasketa… Tämän osalta tilanne on muuttunut eikä länsimaissa ihmisen asema ratkea hänen sukujuurtensa perusteella muuten kuin perityn taloudellisen aseman muodossa – eivätkä taloudelliset seikat vaikuta enää läheskään niin ratkaisevasti tehtyihin avioliittoihin. Tämän myötä sisäsiittoisuutta pystytään karsimaan ja uuden sukupolven monarkit saavat terveet geenit kannettavakseen. Yhteiskunnassa olisi vain yksi luokka, tavallinen kansa, jonka pitäisi kurissa ja järjestyksessä kaikkien yläpuolella oleva monarkki.

Entäs jos monarkki sokeutuu vallastaan? Demokraatit rakastavat fraasia ”valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti” ja siksi tarvitaan vaaleja joissa kanssa voi vaihtaa kuninkaan. Ensimmäinen askel tämän torjumiseen on luonnollisesti perustuslaki, ”kuninkaan ja kansan välinen sopimus”, jonka perusteella kuninkaan rajatonta valtaa pystytään rajoittamaan – hän ei saa kieltää sitä eikä tätä jne. Monarkiassa olisi se hyvä puoli diktatuuriin verrattuna, että kaikki päätöksenteko olisi läpinäkyvämpää. Monarkiassa kaikki tiedetään olevan loppukädessä kuninkaan aikaansaannosta, mutta diktatuurissa lainsäädännön jäljet katoavat helposti monimutkaisten byrokratiarakenteiden viidakkoon eikä kukaan ole varma kuka on loppujen lopuksi vastuussa kenelle ja mistä. Kuningas ei pysty juonimaan aateliston kanssa uusien pykälien asettamisesta ja muista lehmänkaupoista, vaan halutessaan jakaa jotain syvällistä hänen on pakko kääntyä tavallisen pulliaisen puoleen. Tämä mahdollistaa avoimen yhteiskunnan syntymisen, jossa ihmiset kunnioittavat valtion johtoa eikä heidän tarvitse pelätä puoluekoneiston vainoa.

Miten sitten uusi hallitsija valitaan edellisen tilalle? Yksi vaihtoehto olisi luontevasti vallan periytyminen, mikä mahdollistaisi valtiojärjestelmän varman jatkuvuuden, mutta kansalaisten  suhtautuminen uuteen monarkkiin on aina epävarmaa. Kansanäänestyksellä valittava uusi kuningas on huono vaihtoehto, sillä kuten tiedetään niin Hitlerkin äänestettiin kansleriksi aikoinaan (ei toki suoraan, mutta valtava kansansuosio pakotti presidentti Hindenburgin nimittämään hänet sellaiseksi loppujen lopuksi). Parasta olisi jos kuningas itse valitsisi seuraajaehdokkaan ja korkeintaan äänestyttäisi kansalla hänet hyväksyn/hylkään-periaatteella.

Järjestelmässä riittää toki jonkin verran hiomista vielä, mutta päällisin puolin se on erittäin lupaavassa vaiheessa.

Kategoria(t): Argumentaatio, Esseet, Yhteiskunta, Yleinen Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *