Nykyaikana taide on monipuolisempaa kuin koskaan. Postmodernin taiteen yksittäiset teokset jaksavat yllättää yksi toisensa jälkeen, mutta niistä ei ole silti tyydyttämään sitä…jotain. Missä kreikkalaiset ja renessanssistit onnistuivat siinä missä modernistit ja postmodernistit epäonnistuivat?
Oikea vastaus on konteksti. Ymmärsin tämän kun pohdin kokonaisuuksia, esimerkiksi kaupunkeja. Ei ole olemassa kauniita rakennuksia, on vain kauniita kaupunkeja. Kaupungista tulee kaunis, jos se rakentuu ja muotoutuu aikojen kuluessa ilman ulkoista keskussuunnittelua. Pariisi on täydellinen esimerkki tästä – historian kerrokset asettuvat siellä päällekkäin. Vastaavasti megalomanisilla kaavoituskuvilla yhdessä yössä pystytetyt kaupungit aiheuttavat lähinnä oksetusta; pommitusten jälkeen nopeasti (moderniksi bisneskaupungiksi) jälleenrakennettu Frankfurt ei sovellu turistikohteeksi, ellei ole välttämätön tarkoitus vierailla EKP:n päämajassa.
Suuri nämä yhtenäiset kontekstit ovat ne, jotka tekevät taideteoksista niin upeita. Jos joku tänä päivänä veistäisi helleenisten esikuvien mukaisen veistoksen tosta noin vaan, siihen suhtaudutaan lähinnä olan kohautuksella. Sama juttu, jos joku maalaa Mona Lisan innoittamana naisen muotokuvan. Molempien voi katsoa ilmentävän taiteilijan omaa näkemystä – egal, ketä semmoinen oikeasti muka kiinnostaa (ellei henkilö ole oikeasti elänyt poikkeuksellista ja jännittävää elämää)? Antiikin ja renessanssin taideteoksia katsoessa ei katsota yksittäisen teoksen luonutta taiteilijaa, vaan sitä mahtavaa, näkymätöntä voimaa joka ajoi kaikki nämä samaan kontekstiin luettavat taiteilijat luomaan teoksensa. Postmodernissa maailmassa sellaista ei ole. Ihmiset tuntevat itsensä turtuneiksi ja masentuneiksi, purkavat angstiaan yhteiskuntajärjestelmään, ja jotkut ajautuvat jopa päihdekierteeseen unohtaakseen mitä he ovat tekemässä (he eivät edes pidä omaa työtään ”taiteena”). Tämä tulee ottaa huomioon, jos haluamme ylittää nykyajan rappiotaiteen vaiheen ja aloittaa uuden artistisen kultakauden.