Wittgenstein väitti kerran, että kielen rajat ovat maailman rajat. No, hän totesi myöhemmin olleensa väärässä ja niinpä olikin. Emme luo sanoja kuvaamaan tiettyjä universaaleja tai partikulaareja vain erottaaksemme ne kielenkäytössä muista, vaan myös hämärtääksemme niiden keskinäisiä suhteita. Kielellä voi mystifioida.
Mihin perustuu runouden kauneus? Nokkeliin metaforiin ja vertauksiin, joita ymmärtääkseen pitää osata lukea rivien välistä. Runoudessa toteutetaan tätä mystifiointia, joilla kuvattavasta kohteesta pyritään luomaan jotain maailmaa suurempaa keksimällä sille rinnakkaisia nimityksiä. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” – mitä rakkaampi, sitä enemmän nimiä. Allah on islaminuskosta kaikkein suurin entiteetti mitä on, ja hänelle on lueteltu Koraanissa vaatimattomat 99 eri nimeä. Tämä oli vain yksi esimerkki.
Samaa voi soveltaa jokapäiväisessä elämässä. Kun mietimme ihmisiä, sillä tarkoitamme kadulla ryntäilemää ihmislaumaa, jonka jäsenet ovat meille entuudestaan tuntemattomia. Ihmiset ovat muille ihmisille aina ”pelkkiä ihmisiä”, ennen kuin heidät opitaan tuntemaan paremmin. Kun ihmisen tuntee paremmin, heitä ei koskaan kutsuta ihmisiksi, vaan heille on keksitty muita nimiä, joilla heidät erotetaan ihmisistä. Etunimen ja sukunimen perusteella annetun kutsumanimen lisäksi tuntemattomasta tutuksi muuttunutta ihmistä nimitetään tapauksesta riippuen ystäväksi, sukulaiseksi, rakkaaksi, kaveriksi tai toveriksi, millä ikiinä. Ne ovat kunnianosoituksia, eivät pelkästään erotteluun tarkoitettuja attribuutteja. Roomassa voitokas sotapäällikkö palkittiin (triumfin ja eläkepäiviksi luvatun maatilan lisäksi) antamalla hänelle cognomen, lempinimi, joka pohjautui usein voitetun barbaariheimon nimeen (germaanien voittajalle Germanicus jne.)