Edellisen blogitekstin pohjalta pohdin, että onko meidän länsimaisten ongelmana siinä ettemme ymmärrä paikkaamme maailmankaikkeudessa ”Jumalan kuoleman” jälkeen. Postmodernissa maailmassa on muodustunut liberalismin pohjalle ajatus että vain subjektilla on oikeus vaikuttaa omaan kohtaloonsa; kaikki ulkoa päin tuleva ”negatiivinen” kokemus on ”ihmisoikeuksien” vastaista ja siksi pitää päästä mahdollisimman hyvin eroon, oli sitten kyse luonnonkatastrofeista (vastalääke: infrastruktuurin ja viestinnän parantaminen) tai kävelystä (vastalääke: auto). Internet on entisestään vääristänyt ihmisten tietoisuutta ja nyt he ajattelevat maapallon olevan pieni, ennen kuin tajuavat saaneensa kulttuurishokin käydessään naapurimaassaan.
Ihmisiltä puuttuu käsitys siitä mitä he oikeasti ovat. Heidän tulee pystyä ymmärtämään miten mahtava koko maailmankaikkeus heidän ympärillään on. Ja me vain pieni, luonnollinen osa sitä. Jos planeetallemme sattuu iskemään Liettuan kokoinen meteoriitti, mitä temme? Jäämmekö protestoimaan että se on ihmisoikeuksien vastaista vai hyväksymmekö kohtalomme muitta mukisematta? Vai pääsisimmekö jopa niin pitkälle että rakastaisimme kohtaloamme? Jumala ei ole ehkä kuitenkaan se korkein voima jonka mahtia meidän tulee kunnioittaa, mutta luonnonlait, kuka ne on luonutkaan, ovat ihmisille loppupeleissä täysin armottomia, jopa teknologisesti kaikista kehittyneimmälle laille.
Mutta, ei kannata täysin heittäytyä ulkoa annetun kohtalonsa armoille. Jos ihminen tuntee sen miten maailmankaikkeus toimii, hän pystyy tulkitsemaan sisältään tulevat kaikkein palavimmat ja syvimmät, usein moraalittomat vietit ja intohimot dialogina kaikkeuden kanssa.