Siitä on kauan, 12 vuotta, kun olen viimeksi saanut kokea läheisen kuoleman. En nyt halua mennä mitään sanomaan miten käy vaarini kohdalla, mutta aina pitää henkisesti valmistautua. Jo tässä vaiheessa sisällä on tyhjyyden tunne, olotiloista karmivin, jota en haluaisi päästää suuremmaksi. Tämä on nyt ensimmäinen suuri testi, jolla näen, onko sisäinen psykologinen sodankäyntini ollut tarpeeksi tehokasta. Pystynkö kokoamaan itseni kaiken varalta? Aluksi luulin että kyyneleitä ei tulisi lainkaan tästä kaikesta huolimatta, mutta taidan olla väärässä. Onneksi itku on hyödyllisempää kuin useat miehet tajuavatkaan.
Ihminen on kuin tyhjä malja, jonka päälle kaadetaan ties mitä lientä, mehusta sontaan; maljan sisäiset käymisprosessit ratkaisevat tuleeko sekoituksesta lempeä ja terveellinen vai kitkerä ja myrkyllinen. Minä tahdon kääntää tämän tilanteen voitokseni. Tahdon todistaa itselleni että kykenen kestämään vaikeita vaiheita elämässäni. Elämä jatkuu kuitenkin kaikesta huolimatta.
Olenko aliarvioinut perheen merkityksen tähän asti? Siinäpä vasta seuraava kysymys.