Ajattelin aamulla että pystyisin kohtaamaan vaarini siinä tilassa missä on nyt: sairaalan vuoteen pohjalla. Ahdistus iski jo siinä vaiheessa kun näin hänen melkein epätoivoisesti yrittävän kiemurrella sängyssään jonne hänet oli laitettu vöihin kiinni turvallisuuden vuoksi. Tämä on vain pientä sen rinnalla miten tulee olemaan tulevaisuuden Suomessa. Kuoleman lähestyminen haisee maassa jossa sitä on epätoivoisesti yritetty tuuletuttaa pois avoimista ikkunoista; tuloksena on ollut uusi influenssa ja entistä vakavampi sairastuminen. Sairauden kieltäminen on vain entisestään pahentanut sitä.
Uskoin tosiaan kykeneväni katsomaan tätä kitumista. Kaikkea muuta. Mikään ei ollut suurempi helpotus kuin se että ymmärsin isäni kanssa että oli aika tehdä jotain muutakin. Yritin nauraa elämän realiteeteille kuin ne olisivat tragikoomisia, mutta ei sitä todellista naurua saanut nyt vain aikaan sitten millään. Ja vielä vaikeammaksi se käy mitä pidempään tilanne etenee. Sisäinen ahdistus meni niin epätoivoiseksi että ehdotin tapaamista ystävieni kanssa. Kerrotakoon siis että olen luonteeltani erakko joten minulle kavereihin kontaktin ottaminen on aina suuri kynnys. Halveksittava piirre tietyllä tapaa, varsinkaan kun en ole vielä selvästikään henkisesti tarpeeksi kova ottamaan vastaan kaikkea mitä elämä minulle lyö eteen. Luulin jo olevani, mutta se vaatiikin vielä kovempaa psyykkeen treenausta. Ymmärrän nyt viimein niitä ihmisiä jotka arvostavat ystäviään kaikki kaikessa; ystävät ovat (useimmin) terveellisempi huolenhaihduke kuin viina. Ymmärrän myös äitiäni joka sai todella suuren vaikutteen siitä kun todisti oman äitinsä viimeisiä vuosia sairaalavuoteessa.
Mikä on ratkaisuna? Ei auta muu kuin jatkaa elämistä. Elämisestä elämisen itsensä vuoksi en ole kuitenkaan enää vakuuttunut; ihmishengellä on paljon korkeampia tehtäviä kuin olla toimettomana eläkkeellä. Toivon että tulevat valintani ajavat minua entisestään kohti tätä tavoitetta. Kaikille, jotka lukevat tätä, sanon että perse pois penkistä ja tekemään jotain hyödyllistä!