Niin kuin tuossa aiemmin pääsin mainitsemaan, alan nyt vähitellen ymmärtää mitä virkaa koko ”funtsimisella” sitten on. Joskus sanoin että ”viisas on se, joka tietää milloin ajatella” eikä se ole toistaiseksi muuttunut.
Mistä filosofia on lähtöisin? Se on ollut uskonnollisten totuuksien kyseenalaistamista. Näin on käynyt ainakin antiikin Kreikassa ja varovaisesti jos sanon niin myös Intiassa ja Kiinassa. Keskityn tähän nyt eurooppalaisena kuitenkin puhtaasti Kreikan näkökulmasta.
Klassisen ajattelun mukaan helleenien ”alkuperäinen” alkuperä on kuvattuna Homeroksen teoksissa. arete, ”hyve” oli sankarillisuutta ja oman itsensä kehittämistä jolla pyrittiin ennen kaikkea tuomaan kunniaa kotikaupungilleen; jos kunnianhimo muuttui ylimielisyydeksi, syyllistyi henkilö hybrikseen, ”loukkaukseen” ja siitä rankaistiin lainmukaisesti. Kasvatuksen mukaiseksi ihanneyksilöksi nostettiin kalos kagathos, ”kaunis ja hyvä”, täydellinen aristokraattisen arvokkuuden omaava henkilö. Näillä ja monilla muillakin termeillä oli vakiintunut merkitys jonka mukaan yhteiskunta eli.
Kun esisokraatikot kehittivät teorioitaan kaikkeuden todellisesta luonteesta, he kyseenalaistivat vain jumalien roolin, mutta eivät pohtineet kuitenkaan moraalia tai ihanteita. TIlanne muuttui Sokrateen tullessa esiin; hän laittoi ihmiset kyseenalaistamaan ”hyveen” käsitteen, jota helleenit olivat pitäneet itsestäänselvinä iät ja ajat. Tässä kohtaa Nietzsche parahtaa ja toteaa miten Sokrateen dialektiikka myrkyn lailla vieroitti kreikkalaiset helleenisestä kansansieluista arvoista kun he joutuivat aidosti puntaroimaan sitä, oliko Homeroksen esittämättä hyveellisyys todella hyvettä. Nietzsche piti tätä mielettömyytenä sillä homeerit hyveet olivat mahdollistaneet kreikkalaisten nousun sivistyksen jalustalle, historialliselle kunniapaikalle. Yksi keskeisistä muutoksista joka tapahtuu ”hyveen” kyseenalaistamisen lisäksi on tragediassa esiintynyt hamartia. Tragedianäytelmissä hamartia tarkoitti ”traagista erehdystä”, virhettä joka johti sankarin tuhoon; julmasta seurauksesta lukuunottamatta hamartialla oli ylväs konnotaatio, sillä se nähtiin olennaisena, suorastaan välttämättömänä osana sankarin tarinaa ja todisti hänen olevan kuitenkin ihminen loppujen lopuksi. Hamartia muuttui merkittävästi alunperin kreikankielisenä ilmestyneessä ”Uudessa Testamentissa”, jossa se on suomen kielelle käännetty muotoon ”synti”. Traagiseen erehdykseen verrattuna synnillä on negatiivinen konnotaatio ja sen tekemistä pidetään kuvottavana; paradoksaalista on että vaikka synti on luonnotonta (tai siis luonnonvastaista) niin ihminen on lähtökohtaisesti syntinen.
Tästä antiikin Kreikasta alkaneesta katastrofista, joka on yltänyt meidän päiviimme saakka ja on tämänpäivän mediayhteiskunnassa kaikista pahimmillaan, päästään eroon kun käytetään Wittgensteinin ja Nietzschen menetelmiä yhdessä. Wittgensteinin nerokkuus perustui siihen että hän ymmärsi filosofian olevan ennen kaikkea kieleen liittyvää sekaannusta. Kieli on tarkoitettu kuvaamaan maailmaa ja sellaiset sanat, joilla kuvataan itse tätä kuvaamista, ovat mielettömiä. Tämä tarkoittaa että sellaisista asioista kuin moraali tai kauneus ei voisi lainkaan puhua, ellei ole olemassa todellista pohjaa esim. sille mikä on oikein tai kaunista. Ongelman ratkaisun avaimet löytyvät Nietzscheltä, henkiseltä pragmaatikolta joka korostaa toimintaa. Teoreettinen jauhanta mädännyttää ihmisen; ei pidä miettiä sitä mikä on oikein, vaan tehdä oikein. Mikä sitten on oikein, niin se on se mikä parhaiten tukee tavoitetta, Ziel. Ziel on mitä kielessä kuvataan, toiminta on kuvaussuhde josta on vaiettava.