J. R. R. Tolkien kuuluu eittämättä omien suosikkikirjailijoiden joukkooni. Brittiläinen kielitieteilijä rakensi kehittämiensä keinotekoisten kielten pohjalle huikean mytologisen fantasiamaailman jolta löytyi omat historiat, kansat, jumalat, tapahtumapaikat ja termistönsä – kieliä tietenkään unohtamatta. Juuri mielikuvituksensa ansiosta Tolkien on tehnyt minuun suuren vaikutuksen, eikä sitä ole myöskään vähentänyt se miten hän on auttanut minua näkemään suomen kielen kauneuden ikään kuin ulkoapäin (natiivina minun on turha kuvitella todella tuntevani onko kieleni kaunista, koska suomen puhuminen on minulle itsestäänselvyys eikä arvo sinänsä).
Tolkien on itse tiettävästi tehnyt selväksi lukijoilleen ja tulkitsijoilleen, että hänen tarinoistaan on turha etsivät vertauskuvia, allegorioita sun muita todellisuuteen – ainakaan nykypäivään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö hän olisi tuonut mukanaan kuitenkaan omia ajatuksiaan ”ikuisista totuuksista”, jotka eivät ole sidottuja aikakausiin; niitä hänellä varmasti riitti hartaana katolilaisena.
Tolkien itse tunnettiin yleisesti suurena Englannin maaseudun ihailijana ja hän suhtautui vastenmielisesti teollistumisen aikaansaannoksiin. Tämän valossa ei ole ihme että Sormusten herra – ja Hobitti-kirjat keskittyvät paratiisimaisessa maalaisyhteisössä elävien pienten ihmistenkaltaisten olentojen, hobittien, perspektiiviin. Luonnollisestikaan kirjojen tapahtumat eivät jää kylien sisäpuolelle, vaan itse ulkopuolella alkaa seikkailu. Hobittia en ole lukenut, mutta Taru Sormusten Herrasta kertoo olennaisen siitä, miten jyrkkä ristiriita vallitsee ”suuren maailman” ja hobittikylän välillä; maailma muuttuu, mutta hobittien yhteisö pysyy vuosisadasta toiseen samana.
Mitä sitten on tuolla ”suuressa maailmassa”? Siellä käydään sotia haltijoiden, örkkien, ainurin ja yllättäen myös ihmisten välillä. Muista kansanryhmistä löytyy kuvauksia etenkin Taru Sormusten Herra -kirjassa, mutta tarkemmin Tolkienin luoman fantasiamaailman, Ardan, historiaa on kuvattu kirjassa Silmarillion. Ardan luomisen takana Eru, jumalhahmo joka luo enkelimäiset ainu-henget. Eru säilyy tarinassa hyvin etäisenä, eikä hän olennaisesti vaikuta Ardan tapahtumiin sen luomisvaiheen jälkeen kuin hyvin harvoin – Tolkien lisäsi hänet tarinaansa luultavasti koska pelkäsi rikkovansa Raamatun toista käskyä; Eru on vain toinen nimitys Jahvelle. Enkeleillä eli ainurilla (monikossa heistä käytetään sanaa ainur eikä ainut) on paljon jumalallisia piirteitä ja he tekevät maapallolla omaa luomistyötään, sen jälkeen kun Eru on antanut alkusysäyksen maailman luontiin. Vertauskuvana Saatanaan, nousee ainurin joukosta kapinallinen, Melkor, joka tekee tihutöitään Erun tahtoa vastaan ja ajautuu lopulta sotaan muita ainuria vastaan. Arkkienkeli Mikaeliin vertautuva Manwë johtaa kuitenkin ainurin voimaikkaimmat, valarin, voittoon Melkorista, tosin vain väliaikaisesti.
Kuten kaikkiin luomistaruihin, kuuluu myös Silmarillioniin jumalien vähäisempien olentojen luonti. Toisin kuin muissa taruissa, Tolkienin maailmassa ihmisten rinnalla on toinen valittu rotu: haltiat. Sekä haltiat ja ihmiset kuvataan ”Erun lapsiksi” ja heidät erottaa toisistaan oikeutensa. Haltiat ovat kuolemattomia, ikuisesti kauniita, eivät sairastu ja heille on tarjottu asuinpaikaksi ikuisen valon lämmittävä paratiisi valarin rinnalta – he voivat kuitenkin kuolla tapaturmissa tai sodassa ja näin kun käy he päätyvät kuolleiden saliin, Mandosiin, josta he voivat kuitenkin mahdollisesti vielä palata elämään. Ihmisillä on toisenlainen kohtalo, sellainen jota kutsutaan ”Erun lahjaksi”: kuolema. Toisin kuin haltiat, ihmisille elämä on sarja muutoksia joihin kuuluu vastoinkäymistä, sairautta, vanheneminen ja lopulta varma kuolema. Kuoleman tekee lahjaksi se, että ihmiset ovat vapaita lähtemään lopullisesti Ardasta, toisin kuin haltiat, jos he kokevat eläneensä siellä tarpeeksi.
Haltijoiden ja ihmisten syntyminen aloittaa Silmarillionissa traagisen vaiheensa, joka pääpiirteissään kuvaa haltijoiden rappion ja ihmisten vähittäisen nousun heidän tilalleen maailman herroiksi – joita he ovat yhä tänä päivänä. Haltijoiden rappion tekee traagiseksi sen että he ovat paitsi syntyneet vuosisatoja ennen ihmisiä, ovat lähempänä jumalia kuin nämä ja kaiken lisäksi viisaampia ja kauniimpia, ennen kaikkea ihmisiä selvästi henkevämmän kulttuurin perustajia. Rappion taustalla syntiinlankemuskertomukseen peilautuva tapahtuma, jossa haltijakuninkaista vahvin ja ylväin, Fëanor, katkeroituu valarille ja johtaa kansanssa verilöylyn saattamana Keski-Maahan hakemaan takaisin arvokkaimmat taideteoksensa, Silmarillit, jotka Melkor eli nyttemin Morgoth häneltä varasti. Haltijaruhtinaat perustavat Keski-Maahan valtakuntia, mutta Fëanorin kantama kirous romahduttaa ne yksi toisensa jälkeen tappiollisten sotien myötä ja itse ruhtinaatkin kokevat vuoronperään traagisia loppuja. Palavasieluisen Fëanorin ruumis palaa kirjaimellisesti tuhkaksi hänen kaaduttuaan taistelussa demonista balrogia vastaan, mutta ylväimmän kohtalon kokee kuitenkin hänen velipuolensa Fingolfin joka kaatuu kaksintaistelussa itseään Morgothia vastaan. Kun Morgoth lopulta kukistuu ihmisten haltijoille antaman tuen ansiosta, haltijat ovat Keski-Maassa enää varjo itsestään ja he alkavat palata vuosituhansien kuluessa yksi kerrallaan takaisin valarin paratiisiin, Kuolemattomille maille.
Kun haltijoiden merkitys väheni, ihmiset jatkoivat kasvuaan. Haltijat suhtautuivat ihmisiin heidän sairaalloisuuden ja kuolevaisuuden vuoksi usein hyvinkin ylenkatsovasti, mutta kun Keski-Maassa käytyjen sotien myötä he osoittavat urheuttaan kerta kerralta enemmän, he alkavat saada enemmän arvostusta. Ironisesti siinä missä Haltijoiden tuhoksi koituu heidän kuolemattomuutensa vuoksi syttyvä väsymys elämään, ihmisten elämänhalu jatkaa kasvuaan sukupolvelta toiseen vaikka he ovat itse kuolevaisia. Tai ehkä se oli juuri se tärkein syy miksi ihmiset lopulta ohittavat haltiat – kuoleman läheisyys pakottaa ihmiset elämään täysillä ja he saavat pienen elinikänsä vuoksi saman verran perillisiä huomattavasti nopeammin kuin haltiat. Ihmisten historian huipennokseksi tulee sodan jälkeen heidän palkinnokseen saama saari, Numenor, jonne pystyttävät historiansa mahtavimman valtakunnan. Ei pelkästään yhteiskunta ole menestyksellinen vaan myös ihmiset ovat parhaimmissa ruumiinvoimissaan kuin ikinä ennen tai sen jälkeen, koska he saivat palkinnoksi myös satoja vuosia pidemmän eliniän kuin muut ihmiset. Numenorin ihmiset nousevat Keski-Maan kiistattomiksi valtiaiksi ja lopulta he sortuvat hybrikseen lähtemällä sotaan valaria vastaan – syynä on kateus valarin ja haltioiden kuolemasta. Numenor nujerretaan vastarinnan seurauksena merten syvyyksiin ja suurin osa sen asukkaista menehtyy, vaikkakin osa valarille uskollisista ihmisistä pystyy vielä pelastamaan arvokasta verenperintöään eteenpäin Keski-Maahan. Vaikka ihmisten menestynein historianvaihe päättyi traagisesti, ihmiskunta ei kokenut loppua ja jatkoi entisestään kasvuaan. Taru Sormusten Herra -kirjan lopussa kerrotaan miten Numenorin kuninkaan perillinen, Aragorn, yhdistää Keski-Maahan entisen imperiumin perintöön nojaavat hajanaiset valtakunnat yhteen, samalla kun vihoviimeisimmätkin haltijat pakkaavat vähitellen laukkujaan lähteäkseen Kuolemattomille maille.
Mitä voidaan tulkita ihmisistä Tolkienin tarinoissa? Ihmisten oma tarina on paitsi traaginen, niin myös heidän nousunsa valtaan tapahtuu tragedian myötä. Vaikka nousu tapahtuu ainakin osin haltioiden kustannuksella, ovat ihmiset omillakin ansioillaan ansainneet paikkansa. Siinä missä hobitit peilautuvat osin tämän päivän mukavuudenhaluisiin ihmisiin, ”ihmiset” Tolkienin maailmassa muistuttavat pääosin sitä ihmistyyppiä joista vielä renessanssiajan tarinat kertoivat; rohkeista, vahvoista, sotaisista, ylväistä sekä itsenäisyyttä kunnnioittavat rodusta, jotka valitsevat hallitsijoikseen vieläpä kuninkaita ilman mitään katkeruutta etuoikeutetun luokan olemassaolosta. Taru Sormusten Herra -kirjaa lukiessa herää vaistomaisesti olo että hobitin ja ihmisen ero on symbolisesti puettu ero modernin ja entisajan ihmisen välillä. Aragorn on näkemyksensä mukainen ihanneyksilö, joka saa arvoisensa kruunun tarinan lopussa ja nousee ihmiskunnan uudeksi yhdistäjäksi. Aragorn edustaa, ainakin osin, ylhäällä mainittuja piirteitä ihmisestä siinä missä hobitit ovat pelkääviä, mukavuudenhaluisia, rauhanomaisia, vulgaareja sekä yhteisökeskeisiä olentoja, joiden yhteisö toimii lisäksi demokratian keinoin.
On mahdollista että Tolkien kuvasi hobiteilla haavekuvaansa turmeltumattomasta ihmistyypistä, joita hänen tarinoidensa ihmiset edustavat. Siitä huolimatta ”turmeltuneet” ihmiset ovat kuitenkin edelleen esikuvien asemassa, ylöspäin katsottavia hahmoja joita hobititkin osaavat ihailla. Tolkien kammoamaa teknologiaa tuovat tarinoihin haltioista ”jalostetut” örkit – joilta puuttuu lähes kaikki inhimilliset piirteet – joten ihmiset eivät toimi edes modernisaation kirouksen tuojina. Ainoa synti ihmisten harteilla on historiallinen painolasti, Numenorin menetys mielettömän jumalia vastaan käydyn kapinayrityksen jälkeen. Heidän ei kuitenkaan tarvitse murehtia synneistään kuolemansa jälkeen, vaan he ovat vapaita jättämään elämän miettimättä päätyvätkö Taivaaseen vai Helvettiin. Kuolevaisuus on heille lahja, joka on mahdollistanut ihmisten menestyksen, ja kesti kauan ennen kuin muut todella ymmärsivät sen.