Olen tutustunut lyhyen ajan sisällä Nietzschen kahteen kirjaan: Antikristus ja Ecce Homo. Vaikka jälkimmäinen on vielä kesken, olen jo päässyt huomaamaan miten käsittämättömän erilaisia kirjat ovat kirjoittaman osoittamien tunnelmien perusteella.
Antikristus on kaikista Nietzschen kirjoista luultavasti radikaalein. Joku pintapuolinen tulkitsija ei pystyisi näkemään siitä oikeastaan mitään muuta kuin kuolaavaluvaa vihaa kristinuskoa kohtaan. Se, miksi Nietzsche kirjoittaa tällä tavalla, löytyy selityksenä hieman myöhemmin ilmestyneestä omaelämänkerrasta Ecce Homosta. Ne avaavat tien Nietzschen ajattelun perimmäiseen ideaan: perspektivismiin. Antikristuksessa Nietzsche on ottanut kirjan nimen mukaisen roolin harteilleen, josta hän mainitsee Ecce Homossa; hän hyökkää vain kaikkein voimakkaimpia ajatusmaailmoja (ei niinkään ihmisiä, ainakaan omien sanojensa mukaan) vastaan – ja mikä olisikaan voimakaampi kuin lähes 2000 vuotta eurooppalaisessa kulttuurissa ylivaltaa pitänyt kristinusko.
Hyökkäämällä petomaisen julmalla ja toisinaan jopa hyvän maun rajat naurettavasti ylittävällä tavalla, Nietzsche osoittaa samaan aikaan kunnioitusta Uskontoa kohtaan, että pyrkii tekemään siitä tragikomediaa – antikristus on vain yksi hänen roolihahmoistaan. Harva voi ottaa vakavasti seuraavaa lausetta (liitetty myöhemmin liitteenä Antikristukseen Nietzsche-arkistoista löydyttyään):
”Kirotut paikat, joissa kristinoppi on hautonut basiliskonmuniaan, on jyrättävä maan tasalle ja julistettava maailman hirveimmiksi alueiksi jälkipolvien kauhuksi. Siellä sopii kasvattaa myrkkykäärmeitä.”
Ei pelkästään tunnelmansa, vaan myös nimiensä perusteella Antikristus ja Ecce Homo tuntuvat olevan vastapareja. ”Ecce homo” on Raamatussa esiintyvä Pontius Pilatuksen lausahdus, jonka hän huudahtaa juutalaisväestölle Jerusalemissa tuotuaan Jeesuksen heidän eteensä. Ecce homolla Nietzsche rinnastaa Jeesuksen itseensä, vaikka hän useammassa kirjassa avoimesti julistaa ajavansa täysin päinvastaisia agendaa kuin Kristus – hyökkäävää, vihollisia etsiviä, hamuten opetuslapsia jotka eivät antaudu hänen ajatuksilleen.