Ylevimmillä ihmisillä on järjestään taipumus pessimismiin – on ollut kautta historian. He ovat nähneet historian olevan rappiota kohti kulkeva prosessi, toisin kuin alaluokka, joka näkee kehityssuunnan olevan positiivinen.
Miksi näin on? Kuninkaat – heidän asemansa oikeutuksena ovat muinaiset, usein tarujen mukaan yli-inhimilliset, esi-isänsä, joiden mahti on geeneissä kulkenut aikaa myöten heihin. Ja mahti on totta kai hiipunut matkan varrella kun, joten jokainen kuningas näkee itsensä varjona legendaarisen esi-isänsä rinnalla. Hassua kyllä, tulevaisuudessa hänen kaukainen jälkeläisensä on täysin samassa tilanteessa pohtiessaan suhdetta tänä päivänä elävään esivanhempaansa.
Kuninkaiden lisäksi tätä on ihan kulttuurisella tasolla. Antiikin kreikkalaiset näkivät oman aikansa masentavana verratessaan itseään Troijan sodan sankareihin; roomalaiset palauttivat kreikkalaisten tapaan oman historiansa alkamaan Troijan tuhosta; keskiajalla kaikki feodaaliloordit tavoittelivat Rooman perintöä, ja kansakunnat palauttivat historiansa alkamaan Nooan pojista; antiikki oli kaiken mitta ja ihanne renessanssista valistusaikaan; romantiikan aikakaudella muisteltiin kaiholla keskiajan ritarikulttuuria, sekä jokaisen kansakunnan historiaa alkaen pakanallisista barbaariesivanhemmista; postmodernina aikana romantisoidaan sekä toista maailmansotaa, että esiteollista – ellei jopa kivikautista – ajanjaksoa, jolloin ihmiset ”elivät tasa-arvossa ja sopusoinnussa luonnon kanssa”.
Yhteiskunnan ”pohjasakka” on ajatellut aina toisin, koska heidän on ollut pakko. Koska he ovat kertakaikkiaan niin pohjalla, ei ole olemassa muuta kuin matka ylöspäin. Tämä on ollut se voima, joka on kaikkina aikoina synnyttänyt vallankumouksia; sitä on helppo pitää positiivisena tänä päivänä, mutta onko todella niin?
Jostain syystä, kun joko positiivista tai negatiivista ajattelutapaa sovelletaan äärimilleen, se tuntuu kääntyvän päälaelleen. Vain sukeltamalla syvimpiin vesiin voidaan nousta karkeammalle, eräs filosofi sanoi. Jatkuva optimismi aiheuttaa lopulta ahdistusta, ja överiksi vedetty pessimismi on lopulta komediaa kauneimmillaan. On kuitenkin muistutettava, että nyt on kyse psykologisesta olotilasta, ei lopputuloksesta. Positiivinen ajattelu johtaa usein positiiviseen lopputulokseen ja negatiivinen negatiiviseen.
Kumpi on sitten arvostettavampaa, katharsis vai telos?